”Espoon suurin työnantaja” eli mehiläishoitaja Viljo Hartman

Talomuseo Glimsissä on näyttely isäni mehiläistarhasta. Olen onnellinen, että lahjoitukseni on esillä näyttelyssä. Se on suuri kunnianosoitus isäni työlle. Kuulin, että näyttelyssä on ihmetelty, että kuka oikein oli Viljo Hartman, Espoon suurin työnantaja. Viljo Hartman syntyi vuonna 1906 Eurassa, josta perhe muutti Yläneelle. Viljo kuoli v. 1987 Espoossa. Perhe: aviopuoliso Kerttu Linnea os. Vikman ja lapset Seppo s.1938 ja Linnea s.1941. 1930-luvulla Viljo muutti Helsinkiin ja sitten Espooseen ja teki pitkän työuran Oy Strömberg Ab:n tehtaalla Pitäjänmäellä, ensin sorvarina ja sitten työnjohtajana koneistamo II:ssa. Hän olisi viihtynyt mieluummin sorvin ääressä, mutta selkä rasittui liikaa jatkuvasta seisomisesta. Viljo rakensi veljensä Toivon ja isänsä Fransin kanssa perheelle omakotitalon Nybackaan (nyk. Uusmäki). Talo valmistui vuonna 1938. Nybackan talon pihapiirissä Viljo myös hoiti mehiläisiä vuosikymmenten ajan. Pihapiirissä pörräsi tuhansia työläismehiläisiä, joista syntyi ajatus Espoon suurimmasta työnantajasta.

Viljo Hartman työpaikallaan Strömbergin konepajalla Pitäjänmäellä vuonna 1938.

Keksijä, valokuvaaja, radioamatööri ja muut harrastukset

Isäni oli hyvin monipuolinen ja kiinnostunut kaikesta. Strömberg Ab:n hallussa on kolme isäni tekemää keksintöä, jotka on patentoitu. Kotonaan Yläneellä asuessaan äitinsä Amanda oli tyytyväinen, kun Viljo korjasi viat maatalouden koneista. Viljo rakensi ensimmäisen kidekoneen Yläneellä, josta naapuritkin kuuntelivat jumalanpalveluksen, mikäli eivät päässeet kirkkoon. Vaikka Viljon vanhemmat olivat Länsi-Suomen rukoilevaisia, ei isäni puhunut uskonnosta, eikä politiikasta.

Porin Kirkonmenoja kuuntelemassa vuonna 1926.

Nybackassa Espoossa oli itse rakennettu radioasema OH2 YA, joka oli niitä harvoja sodan jälkeen luvan saaneita. Eräs isäni hyvä radioamatööriystävä oli Armas Valste, silloinen Suomen urheilun pääjohtaja, jolle oli mieluisaa, että Viljon kanssa ei tarvinnut puhua urheilusta. Isäni oli innokas valokuvaaja ja kotona verstaassa oli tietenkin metallisorvi, puusorvi ja pimiö valokuvien kehittämiselle. Jo parikymppisenä ja hän otti ”ammattilaisena” kuvia ihmisistä Samppalinnan puistossa Turussa. Isäni harrastuksiin kuului myös veneily. Vene oli Talin rannassa, johon ajettiin Talin siirtolapuutarhan läpi polku- ja moottoripyörällä. Veneen moottori piti kuljettaa mukana, koska rannassa ei ollut turvallista säilytyspaikkaa.

Viljo Hartman ja radioasema OH2 YA.

Sota-aika ja panssarilaiva Ilmarinen


Sota-aikana isäni ei ollut rintamalla, vaan palveli Oy Strömberg AB:n tehtaalla, jossa työskenneltiin sota-aikana öisin. Tehtaan ikkunat oli peitetty ja rakennus oli naamioitu pommitukslta. Jatkosodan alussa isämme sai tärkeän tehtävän: Panssarilaiva Ilmarisen generaattori oli hajonnut ja alus hinattiin korjattavaksi Hietalahden telakalle. Isämme komennettiin ottamaan työhön tullessaan työvälineensä generaattorin kommutaattorin sorvaustyöhön. Koko yön raadannan jälkeen työ oli suoritettu ja pääkone voitiin käynnistää. Latausjärjestelmä toimi taas moitteettomasti ja alus lähti taas aamupäivällä sotilastehtäviin.

Mehiläistarhaus


Parhaimmillaan Nybackassa oli 20 mehiläispesää. Parveiluaikana isäni oli täystyöllistetty. Soitimme tehtaalle, että parvi on taas puussa. Ruokatunnillaan Viljo polki nopeasti viitisen kilometriä kotiin, nappasi parven usein mahdottoman korkeasta kuusesta ja sen jälkeen polki hiki hatussa taas Srtömbergin tehtaalle. Taisi lounaskin jäädä syömättä noin päivinä.

Välillä mehiläiset myös pistivät. Jos naapuria sattui pistämään mehiläinen, niin naapurit saivat “kivunlievitykseen” hunajaa. Pikkutyttönä, kun olin saanut kyllikseni mehiläispistoksista, niin raivosin isälleni ja huusin: “Sinun on hävitettävä nuo mehiläiset!” Muistan vieläkin isäni kasvoilla hieman vinon hymynsekaisen ilmeen joka suututti minua vielä enemmän. Totta kai mehiläiset pysyivät pihalla.

Ollessani n. 14-vuotias, pyysi isäni minua viemään laatikon, jossa oli mehiläisyhdyskunta Suomen Mehiläishoitajain Liittoon Kasarminkadulle. Laatikko oli tietysti isäni tekemä tukeva fanerinen kuljetuslaatikko, jossa oli verkolliset hengitysreiät sivuilla. Matkustin Friherrsin paikallisbussissa ja joku kysyi, surinaa kuullessaan, että mitä laatikossa on? Vastasin tietysti, että mehiläisiä ja pelkäsin, että paniikki syntyy ja kuljettaja heittää minut autosta ulos. Mutta kaikki meni rauhallisesti ja sain painavan laatikon onnellisesti perille.

Isäni ollessa jo vanha mies, valitti yksi naapureista terveysviranomaisille, että mehiläiset syövät sokeria pullan päältä. Mehiläiset eivät syö sokeria pullan päältä, mutta ampiaiset kyllä… Se, että omenatarhat ja muu kasvillisuus kukoisti Nybackassa mehiläisten ansiosta ei painanut silloin vaakakupissa.

Viljo Hartman mehiläispesillään 1950- tai 1960-luvulla.

Käsittämätön viranomaisen määräys, joka ei enää toteutuisi tänä päivänä, kun ollaan huolissamme pölyttäjien kadosta. Sydäntäsärkevää oli seurata, kuinka vanhan väsyneen miehen piti rahdata pesät Rastaalaan, terveysviranomaisen osoittamalle paikalle. Ja hoitaa niitä monen kilometrin päässä kodistaan. Onneksi veljeni edesmennyt poika Antti auttoi paljon isoisää raskaassa mehiläistyössä, Viljon viimeisenä “mehiläiskesänä“ 1986.

Teksti: LINNEA COHEN (o.s. Hartman), Viljo Hartmanin tytär ja mehiläishoitokokoelman lahjoittaja.
Kuvat: Linnea Cohen / KAMU